Islannissa

Huhtikuun alussa lensin Islantiin rinkan ja neljän matkalaukun kanssa. Rinkassa minulla oli käärö puulusikoita ja laukuissa muiden taiteilijoiden teoksia Rovaniemellä jo esillä olleesta Interwoven -näyttelystä.

Näyttely on tällä hetkellä viimeisiä päiviä esillä Reykjavikissa Alvar Aallon suunnittelemassa Nordic Housessa. Talossa oli paljon tuttua – onhan meillä Rovaniemellä useita Aallon suunnittelemia rakennuksia.

Jo esillä olleen installaation rakentaminen uuteen tilaan on aina mielenkiintoinen tehtävä. Tilan ehdoilla ja yhteisnäyttelyn rajoitukset huomioiden ripustin lusikat varsin tiiviiseen ryhmään seinän lähelle lankojen varaan. Kun Rovaniemellä puunrungot veivät enimmän huomion, nyt lusikat seinälle heittyvine varjoineen olivat pääosassa.  Video projisoitiin viereiselle seinälle.

Pidin myös paikallisille taiteilijoille ja opettajille pienen työpajan , jota varten olin valmistellut kymmenkunta karkeaa lusikan aihiota suomalaisesta koivusta. Lusikoita oppii veistämään veistämällä lusikoita. Mutta vasta toisia opettaessa tulee huomanneeksi, miten paljon on itse kokemuksen kautta oppinut ja miten mahdotonta sitä kaikkea on parissa tunnissa opettaa aloittelevalle veistäjälle tai tarkemmin ottaen kymmenelle aloittelevalle veistäjälle yhtä aikaa. Mukavaa se kuitenkin oli!

Minulla oli aikeena käydä myös kaupungin ulkopuolella maastoa tutkimassa, mutta sinä aamuna kurkku oli kipeä ja olo kuumeinen. Onneksi keli oli harmaa ja sateinen! Illaksi toivuin sen verran, että olin mukana galleriassa Artist talk -tilaisuudessa esittelemässä omaa projektiani yleisölle muiden taiteilijoiden kanssa.

Tällä hetkellä minulla on toinenkin installaatio esillä. Lapin yliopiston galleria Kopiosta löytyy uusin teokseni Maa ei ole vain meitä varten 11.5 saakka. Instagram -tililtäni löytyy kuva installaatiosta.

 

 

Mainokset

Lusikkametsä

Puulusikkaprojektini oli esillä Rovaniemellä Lapin yliopistolla Interwoven -näyttelyssä. Vielä kaksi päivää ennen avajaisia, näyttelyn rakentamisen jo alettua, veistelimme viimeisiä lusikoita isäni kanssa nuotion äärellä. Nuotio oli mummolan pihan perällä ja illan hämärryttyä jatkoimme vuoleskelua kuistin lämpimässä. Monenlaista on tullut isän kanssa puuhattua, mutta nyt tuntui, että pääsin jotenkin uudella tavalla aikamatkalle isäni muistoihin. Yhdessä veistely loi kiireettömän tilan ja tilanteen muistelulle. Tämä oli hieno kokemus vielä hetkeä ennen näyttelyä.

Kuinka monta puulusikkaa löydät?

Installaatiota varten olin kaatanut tonttimme laidalla tiheinä ryppäinä kasvaneita vankkoja pajun ja raidan runkoja. Galleriaan kasvoi pieni metsä, jonka sisään saattoi kävellä katselemaan runkojen kyljessä riippuvia lusikoita.  Kahden rungon väliin kiinnitin pieneen vanerilaatikkoon piilotetun tablet -tietokoneen, jolla pyöri eri lusikkaretkiltä kuvaamani ja editoimani video. Videolta tuli myös äänimaisema installaatiooni; joitakin puheen katkelmia, koiran haukkua, kirveen kopsetta ja linnun laulua.

Käsin tehty. Kiitos Samuli 4v, Salla ja Mikko!

Sain installaatiostani hyvin positiivista palautetta. Ehkäpä monet kommentoijista olivat jo viettäneet tuntikausia sisällä yliopiston tiloissa ja löydettyään itsensä yllättäen puiden keskeltä he kokivat tilanteen jotenkin samalla tapaa piristävänä, kuin luontokokemukset useimmiten ovat.

Installaatiossa oli 24 puulusikkaa tai kauhaa, joista kaksi kolmasosaa oli läheisteni, ystävien ja kollegoiden veistämiä. Loput olivat minun tekemiä. Jokaisen lusikan teko on aloitettu yhdessä nuotion äärellä ja useimmat lusikoista tekijä on viimeistellyt myöhemmin itsenäisesti. Mukana oli myös muutamia vielä työstövaiheessa olevia lusikoita tekemässä näkyväksi työstämisen eri vaiheita.

Mukana olleiden mietteitä käsillä tekemisestä ja itse tehdystä.

Näyttely, jossa on mukana lisäkseni yhdeksän taiteilijaa, on esillä seuraavaksi Islannissa Reykjavikissa. Ajatus – suorastaan haave – matkustaa Islantiin syttyi minussa kauan sitten. Vuonna 1995 tein pitkän pyörävaelluksen Pohjois-Norjassa ja seuraavaa vastaavaa reissua suunnittelin Islantiin. Nyt, 22 vuotta myöhemmin Islannin matka on toteutumassa, tosin aivan erilaisin syin ja tarkoituksin. Oman installaationi rakentamisen lisäksi tarkoitukseni on ohjata myös pieni työpaja lusikoiden veistelyn merkeissä. Aikaa jäänee myös runsaasti vapaampaan olemiseen. Ehkäpä ehdin nostaa repun selkään ja suunnata askeleeni johonkin mukavaan maastoon kaupungin ulkopuolella.

Kiitos osallistuneille! Oikealla 80-vuotiaan isäni avajaisviikolla vuolema kapusta.

Virikkolammella käsityöintoa virittämässä

img_5089_2

Tämä puulusikkaprojektin retki oli ollut suunnitteilla jo keväästä lähtien. Viimein marraskuisena kirkkaana pakkaspäivänä suuntasimme Virikkolammen laavulle. Olin liikkeellä innokkaan käsityöharrastajan kanssa, jolla oli matkassa itse tehty kuksa ja puukot. Aikataulusta sopiessamme Teemulla ei ollut muuta huolta kuin kenkäkurssille ehtiminen iltapäivällä. Lusikoitakin Teemu oli vuoleskellut aiemmin, mutta lusikan pesän valmistaminen polttamalla oli uusi kokemus.

img_5098_2

Teemun kevyen kuksan kurvit mukailevat mukavasti nuoren raidan juurimöykyn luonnollista muotoa. Sormet mahtuvat kuksan korvaan sopivan väljästi.

img_5101_2

Teemun tekemät pelkistetyn kauniit ja käytännölliset puukot. Kun kahvassa ei ole turhia mutkia, voi puukolla vuolla sujuvasti monenlaisin ottein ja tekniikoin. Oikeanpuoleisen pienen puukon erikoisuus on kahvaan takaperin käyvä ja otealaa laajentava tuppi. Vasemmanpuoleisen puukon tuppi toimii myös juuri kuten pitääkin: ennen perille menoa hieman ahdistaa ja sitten napsahtaa hela lestaan ja siellä on puukolla hyvä olla vaikka ylösalaisin ilman huolta putoamisesta.

img_5120_2

Teemulla oli mukana näille seuduille hieman ekstoottisiakin puulajeja, kuten päärynää. Jos ovat eri puulajit eri näköisiä ja erilaisia työstää, tuo polttotekniikka esiin myös niiden mielenkiintoiset tuoksut! Tässä taitaa olla koivupuinen aihio työn alla. Arvelen, että koverien muotojen polttaminen puisiin käyttöesineisiin on ikivanha tapa. Arvaus ei varmaan mene pahasti pieleen, kun en ala tuota ”ikivanhaa” sen tarkemmin määrittelemään.

Retkipäivän pakkanen oli varsin kipakka. Jäisen kosteat puut paloivat vaatimattomalla liekillä sihisten. Lämpimänä pysyäkseen oli joko työnnyttävä aivan savuttelevan nuotion viereen tai sitten käyteltävä ahkerasti kirvestä. Sen verran sain kommenttia myös suomalaisvalmisteisen kirveen komposiittivarren kylmyydestä puiseen verrattuna, että pian retken jälkeen innostuin varttamaan vanhan isältä saamani kirveenterän. Olin siihen aikanaan parikin vartta veistellyt ja molemmat vääntänyt poikki tervaskannoista tulipuita pieniessäni.

Tämän retken ja oikeastaan koko lusikkaprojektin myötä olen saanut aimo annoksen takaisin minulla joskus aiemmin  ollutta lähes intohimoista asennetta itse tehtyjä käyttöesineitä ja varusteita kohtaan. Tavaroita ja välineitä katoaa ja hajoaa mutta mikään ei ole harmittanut minua enempää kuin tekemäni puukon katoaminen vuosia sitten. Erityisesti itse tehtyihin mieleisiin työkaluihin tuntuu kätkeytyvän taikaa ja voimaa, jota ei kaupasta saa.

img_0280_2

Kadonnut. Ompelemastani tupesta ei taida olla olemassa kuvaa – se oli juuri sellainen napsahtava tuppi. Painava messinkihela nukutti kalat napakalla napautuksella. Kahva oli Danish oililla käsiteltyä raidanjuuripahkaa. Tätä terää en ole takonut, vaikka seppäkurssilla sitäkin hommaa tuli muinoin kokeiltua. Eihän siitä mihinkään pääse, että uusi puukko on tehtävä mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.