Hakovan metson jäljillä

Hakovan metson jäljillä

Ensin taivaalla häilyi yksi tähti, sitten useampia.

Äkkiä tähtitaivas oli lähes täysin kirkas. Hiihdin ahkioineni aavan laitaa, vanhan metsän puiden siluetit kohosivat vasemmalla tähtiä kohti, oikealla avautui Ristiaavan eteläinen perukka. Olin lähtenyt maastoon samalta paikalta lukemattomia kertoja, mutta en kertaakaan aiemmin tähän suuntaan. Olin toisaalta hyvin tutussa ja yhtä aikaa uudessa, jännittävässä ja ennen kokemattomassa maastossa.

Silloin tällöin valaisin otsalampulla lähimaastoa sulien kosteikkojen varalta – olin hiihtää sellaiseen heti alkumatkasta. Muuten kyllä näki riittävästi ilman valoakin, mutta korkeuseroja ei hahmottanut.

Löysin tervaksia, niiden ääreen pystytin louteeni puolen yön jälkeen. Hetket tulen lämmössä rauhoittivat hiihtäessä ja tulipuiden teossa ponnistelleen kehon – mielihän oli levännyt heti siitä lähtien, kun nousin suksille ja ahkio nytkähti liikkeelle.

Pakkanen kiristyi aamuyötä kohti, se paukahteli puissa, hiipi hiljakseen myös makuupussiin seurakseni. Päivän valjetessa nousin, tein tulet… mutta en juonut aamukahvia. Pannu oli jäänyt kotiin. Huomasin puutteen jo illalla. Olen aika tukevasti kofeiinikoukussa ja niinpä pohdin kovasti erilaisia konsteja kuumentaa vettä ilman pannua: veden kuumennus tyhjennetyssä kahvipaketissa… nuotiossa kuumennetut kivet vesimukiin… Makustelin mielessäni, miltä mahtaisi maistua kahvin purut sellaisenaan imeskeltynä tai kylmään veteen keitetty pannukahvi? Velipoikaakin houkuttelin öisellä viestillä lähtemään aamukahville Ristiaavan laidalle, houkuttelussa onnistumatta. Aamukahvitta jääminen ei ole minulle mikään pikkujuttu – se on lähes maailmanloppu. Mikä oli ratkaisu? Arvoisa kahviriippuvainen lukijani, miten olisit toiminut tilanteessa?

IMG_9141_3Aamuaskareet on hoidettu mutta miten kävi aamukahvin kanssa?

Olen ideoinut uutta pientä projektia. Edellisen täyden kuun aikaan öisellä hiihtoretkellä – taisi olla Tapaninpäivän iltayönä – osuin tulipuita haeskellessa metson hakomispuulle. Jäljet lumella ovat aina kiinnostaneet minua ja erityisesti kanalintujen jättämät. Idea alkoi kehkeytyä tuolloin tuulisilla tulilla istuessani ja kotiin päin hiihtäessäni.  Seuraavana päivänä palasin paikalle hämärän jo hiipiessä maisemaan. Poimin metson jätöksiä ja hakomisessa katkenneita oksankärkiä rasiaan, mittasin puun, kuvasin, ja tallensin goordinaatit. Näin alkoi uusi talvikelin taideprojekti.


Aamuaskareiden jälkeen lähdin katselemaan maastoa metson hakomispuut mielessäni. Toiveikkaana haravoin katseellani sopivan näköisten mäntyjen alusia. Kun kartta nimeää paikan Lintumaaksi, on syytäkin olla toiveikas

Jälkiä hakomisesta en kuitenkaan löytänyt. Sen sijaan löytyi toinen toistaan uljaampia kilpikaarnaisia aihkeja, väljiä männiköitä ja paikoin tiheitä kuusikoita saarekkeina ja hiukan isompina maina aapojen sokkelossa. Siellä täällä kohosi jokin kallioinen kumpare tai törötti yksinäinen kivenlohkare. Näätä oli risteillyt sinne tänne, kettu tassutellut helminauhansa ja jänikset loikkineet loikkansa. Tuoreimpana jälkenä maisemaa halkoi ahkion ura, kuusen havut hiipuvan hiilloksen äärellä ja tulipaikalta lähtevä sekä siihen palaava erikoisen mutkainen latu.

Muutaman päivän jälkeen hangen kirja on taas hetken sileä ja puhtaan valkea. Mieleni palaa jälleen lukemaan tuota kirjaa, mitä on kirjoitettu sen uuteen lukuun?

IMG_9161_triptyykkiEn ollut metsässä yksin – tätäkin vanhusta kävin taputtelemassa kylkeen ja olipa sitä koputellut tikkakin muutaman kolon verran.


 

(jos näet tässä alla mainoksia, blogistilla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä… paitsi se, että hän ei tutustunut riittävän tarkoin tämän blogisysteemin ilmaisversion ehtoihin…)