Kirjoittaja: Antti Stöckell

Kuvataiteilija, kuvataidekasvattaja, yliopisto-opettaja

Menneen talven lumia

Koivun silmujen auetessa vähitellen hiirenkorville ja viimeisten lumen rippeiden sulaessa Rovaniemen seudulla, on aika summata kevättalven saldo Lumileikit -sarjani osalta. Pitkäksi venähtäneen kevättalven myötä kohtalaisia hankiveistäjän olosuhteita oli tarjolla viikkokausia. Usein hangen kuorta kuitenkin peitti pian uusi lumi ja pakkasjaksojen väliin mahtui luonnollisesti myös lämpimiä kausia, jolloin hanki pehmeni. Vaihtelevien olosuhteiden lisäksi ruuhkavuosia elävä veistäjä ei välttämättä löydä kalenteristaan vapaata juuri niinä parhaina pakkashankiaamuina. Muutamia kertoja sahani hankeen sentään tuikkasin. Osan kuvista olen julkaissut Instagram -tililläni.  Ensimmäisen kerran leikin lumen kanssa huhtikuun puolessa välissä läheisen Vennivaaran pohjoisrinteellä.

Rovaniemen Vennivaarasta luoteeseen Sinettään päin. Salmiakin läpi näkyy viiru Viiksjärvestä.

Vennivaarasta suoraan pohjoiseen, taustalla oikealla Nuuksvaara Ounasjoen pohjois-/itäpuolella.

Auringonlasku napattu kiinni! Varhaisten aamujen viiston punertavan valon ohella myös illat ovat kiinnostavia valon kannalta. Iltaisin on kuitenkin harvemmin veistokelpoista lunta lämpimän kevätpaisteen jäljiltä. Salmiakkimuodosta olen hiukan ”velkaa” Jokelan Timolle, samoin kuin koko työskentelytavasta lumen parissa.

Vapun tienoilla vietin viikonlopun vaimon kanssa Pallaksen kupeessa Vuontisjärvellä. Lauantaina nousimme tunturiin ja Montellin majan tuntumassa sahailin hangesta pisaramaisia muotoja. Lumi oli puolittain tyypillistä hankilunta, eli yöpakkasen kovettamaa edellisenä päivänä kostunutta lunta, mutta osaksi lumenlaatua luonnehti myös paikan korkea sijainti lunta kinostavine tuulineen.

Sahuri työssään Montellin majan tuntumassa.

Tuolta nousimme tunturiin, rinteen taaske piiloutuvalta Vuontisjärveltä.

Ensimmäisiä pälviä vappuna.

Joka toinen toisin päin – pisarasta paikkamerkiksi.

 

Illalla palatessa varjot olivat kiertäneet toiselle puolelle ja venähtäneet pitkiksi.

Montellin majalta nousimme viereiselle Keräskerolle auringon paahtaessa pilvettömältä taivaalta. Huipulla olivat kivet laajalti näkyvissä ja kivien välistä löytyi tuulen pakkaamaa erittäin hienojakoista ja tiivistä lunta. Edellisten pisaroiden jälkeen sahasin nyt kulmikkaampia muotoja kivien joukkoon. Mielessäni olivat jonkinlaiset kiderakenteet ja mineraalit – ja kaivoshankkeet.

Tuulen tiiviiksi pakkaamaa hienojakoista lunta oli ilo muotoilla.

Pyöreitä ja kulmikkaita muotoja

Mustaa ja valkoista

Toukokuun 7. päivän aamuna heräsin Palokkaanlammen autiotuvalla Ylitornion puolella. Jo yöllä kämpälle hiihtäessäni panin merkille tällä Natura-alueella tehtyjen  kallioperän koekairausten jäljet, jotka eivät minua lainkaan ilahduttaneet. Aamulla hiihdellessä harmittelin lisää samaisia jälkiä ja mietin samalla, millaisia muotoja sahaisin lumesta tällä kertaa. Tällainen siitä sitten tuli:

Tässä rakennelmassa voisi olla jokin ajatus ihmisen rakentaman ja luonnon luoman suhteesta

Ensin mielessäni oli jonkinlainen suora viittaus Mawson -yhtiön toimiin alueella tai ylipäätään kaivostoiminnan ongelmiin ja uhkiin. Työskentelin kuitenkin spontaanisti välttäen suoria viittauksia. Tulosta voi katsoa puhtaana muotojen leikkinä. Rakennelmassa voisi toisaalta olla jokin ajatus ihmisen rakentaman ja luonnon luoman suhteesta. Enpä ole ennen nostellut sahaamiani palikoita niin märältä pohjalta kuin nyt, sillä hangen ja suon pinnan välissä tuntui olevan pelkkää vettä parikymmentä senttiä.

Kohtahan se on taas talvi ja pääsen kokeilemaan uusia juttuja!

Maa ei ole vain meitä varten

44 runkoa, 300 kuppia värjättyä vettä, veden solinaa ja linnun laulua – siinä installaationi ainekset.

Maa ei ole vain meitä varten -installaationi oli hiljattain esillä Lapin yliopiston galleria Kopiossa.

Lainaan tähän  näyttelytiedotettani:

Vuodesta 2013 lähtien olen etsinyt keinoja yhdistää taiteen tekeminen luontaisiin maastoreissuihini. Retkillä keräämästäni materiaalista olen koostanut erilaisia installaatioita. Näitä projekteja ovat olleet Lähde, Puunhalaajan päiväkirja ja puulusikat. Luonnontieteellistä tarkkuutta jäljitellen olen kartoittanut Rovaniemen seudun lähteitä ja vanhoja puita sekä työstänyt erilaisia tapoja esittää maastossa havaittua ja koettua. Tarkat havainnot ja retkillä koetut elämykset ovat kietoutuneet erottamattomasti toisiinsa.

Maa ei ole vain meitä varten – installaatiossani yhdistelen aiempia teemojani veden kiertokulkuun ja metsiin liittyen. Tutkimuksellisessa mielessä olen ollut pitkään kiinnostunut ympäristön muutoksen kokemisesta ja taiteen mahdollisuuksista kipeidenkin kokemusten käsittelyssä. Lapissa on meneillään esimerkiksi useita kaivoshankkeita, joissa myönteisten ja toiveikkaiden odotusten ohella nousevat pintaan myös monien paikallisten ihmisten huoli elinympäristön rajusta muutoksesta. Miten selvitä tilanteesta, jossa oman identiteetin kannalta keskeinen paikka tuhoutuu tai katoaa lopullisesti?

Puhdistuu vai saastuu? Riippuu siitä, kumpaan suuntaan ajattelee ”puron” virtaavan. Saastumisen teema jäi taka-alalle monien installaatiota kommentoineiden palautteessa. Yksi yliopiston tiedottajista olisi mielellään muuttanut toimistonsa tähän veden solinan ja linnunlaulun täyteiseen metsikköön ja eräs opiskelija olisi halunnut kirjoittaa tilassa graduansa, jos siellä vain olisi ollut penkki.

Installaatiota ideoidessa mielessäni oli Alpo Leopoldin esseessään Maaetiikka (1999) kuvaama energian kiertokulku. Ihmisen tulisi olla vain rivijäsen maaperän, veden, kasvien ja eläinten muodostamassa bioottisessa maayhteisössä. Maa on energian lähde ja ravintoketjut energian kiertokulun kanavia. Kuolema ja hajoaminen palauttavat energiaa maaperään. Leopoldin mukaan maankäytön kysymyksissä olisi ajateltava eettisesti ja esteettisesti oikeita ratkaisuja, jotka säilyttävät bioottisen yhteisön eheyden, vakauden ja kauneuden. Eettisesti kestävä suhde maahan voi rakentua vain maata rakastamalla ja kunnioittamalla.

Vajaassa kolmessa viikossa kahvi voi saada tällaisen kuorrutuksen. Kahvin väri oli kiinnostavan monitulkintainen vahvuudesta riippuen: sen saattoi nähdä myös oluena, simana, valkoviininä, virtsana ja humuspitoisina suovesinä – ja tietenkin myös saastuneena tavalla tai toisella.

Näyttelyni aikana Yle uutisoi Talvivaaran kaivoksen ongelmista seuraavasti: Terrafamen kaivoksen pohjavesiä uhkaa entistä laajempi pilaantuminen – ”Vesien suojapumppaukset vain hätätoimi”

Rovaniemeä lähin kansainvälisen kaivosyhtiön valtaus ja malminetsintä osuu minulle mieleiseen maastoon parikymmentä kilometriä kaupungista lounaaseen. Kyseisellä Natura-verkostoon kuuluvalla alueella on tehty viime vuosina kairauksia Mawson -yhtiön toimesta. Viikko sitten hiihtelin keskellä tuota tienoota sijaitsevalle Palokkaanlammen autiotuvalle ja huomasin kairaajien jäljet jo aivan lähellä kämppää. Mäntyjen kyljet oli revitty rikki kulkuneuvoilla, vaikka vieressä olisi ollut avointa puutonta suota! Kairausreiän vieressä oli puinen paalu ja reiän päällä metallinen kansi. Reiästä tihkui pohjavettä maan pintaan pieneksi noroksi.

Mawsonin malminetsijöiden kulkuneuvon repimiä jälkiä Mustiaapa-Kaattasjärvi Natura-alueella. Lyhyellä matkalla näin useita kolhittuja puita.

 

Islannissa

Huhtikuun alussa lensin Islantiin rinkan ja neljän matkalaukun kanssa. Rinkassa minulla oli käärö puulusikoita ja laukuissa muiden taiteilijoiden teoksia Rovaniemellä jo esillä olleesta Interwoven -näyttelystä.

Näyttely on tällä hetkellä viimeisiä päiviä esillä Reykjavikissa Alvar Aallon suunnittelemassa Nordic Housessa. Talossa oli paljon tuttua – onhan meillä Rovaniemellä useita Aallon suunnittelemia rakennuksia.

Jo esillä olleen installaation rakentaminen uuteen tilaan on aina mielenkiintoinen tehtävä. Tilan ehdoilla ja yhteisnäyttelyn rajoitukset huomioiden ripustin lusikat varsin tiiviiseen ryhmään seinän lähelle lankojen varaan. Kun Rovaniemellä puunrungot veivät enimmän huomion, nyt lusikat seinälle heittyvine varjoineen olivat pääosassa.  Video projisoitiin viereiselle seinälle.

Pidin myös paikallisille taiteilijoille ja opettajille pienen työpajan , jota varten olin valmistellut kymmenkunta karkeaa lusikan aihiota suomalaisesta koivusta. Lusikoita oppii veistämään veistämällä lusikoita. Mutta vasta toisia opettaessa tulee huomanneeksi, miten paljon on itse kokemuksen kautta oppinut ja miten mahdotonta sitä kaikkea on parissa tunnissa opettaa aloittelevalle veistäjälle tai tarkemmin ottaen kymmenelle aloittelevalle veistäjälle yhtä aikaa. Mukavaa se kuitenkin oli!

Minulla oli aikeena käydä myös kaupungin ulkopuolella maastoa tutkimassa, mutta sinä aamuna kurkku oli kipeä ja olo kuumeinen. Onneksi keli oli harmaa ja sateinen! Illaksi toivuin sen verran, että olin mukana galleriassa Artist talk -tilaisuudessa esittelemässä omaa projektiani yleisölle muiden taiteilijoiden kanssa.

Tällä hetkellä minulla on toinenkin installaatio esillä. Lapin yliopiston galleria Kopiosta löytyy uusin teokseni Maa ei ole vain meitä varten 11.5 saakka. Instagram -tililtäni löytyy kuva installaatiosta.